Kuka olen?


Olen vuonna 1989 näillä näkymin pysyvästi Unkarista Suomeen rantautunut maasta- sekä maahanmuuttaja. Luulen täyttäväni kriteerit näihin molempiin termeihin.

Minulle ehdotettiin lapsuudessa harkitsemaan vakavasti opettajan ammattia, johon ensin suostuin (noin 8-13 v), sitten vastustin (noin 14-40 v). Suostumisen ja vastustamisen välisessä tilassa ajelehtiessa valmistuin Unkarista äidinkielen maikaksi eli opettajaksi. Näyttelijäksi ei huolittu ensi yrittämällä, toisesta kerrasta en ottanut selvää. Suomen kieli tuli kuvaan opiskelun aikana ja ajattelin tsekata meininkiä täällä. Meininki oli ihan jees. Rakastuin (sekä maahan, säähän että lasteni isään). Jäin. Perustimme perheen. Meille siunaantui neljä upeaa lasta.

Lasten syntymän jälkeen oli aika kasvaa isoksi, joten ajattelin, että lopetetaan ”vetelehtiminen” ja opiskellaan oikeaan ammattiin: kymmenen vuoden ”leppoisan” kotiäitiyden jälkeen ideoita oli vaikka muille jakaa. Työttömyys ei kuulunut niihin. Vakavasti harkitsin lentoemännän, merikapteenin sekä autoasentajan ammattia. Taisi olla juuri suvantovaihe suhtautumisessani opettajuuteen, joten ryntäsin Opettajankoulutuslaitokseen, enkä poistunut Helsingin yliopistosta ennen kuin pätevyys luokan-, suomen kielen sekä S2- opettajaksi oli hyppysissäni.

Taidan olla hyvä paperinkeräyksessä, sillä lisäsin kansioon vielä – ei, ei merikapteenin vaan – joogaopettajan kelpoisuuden. Ja mikä toi hymyä huuliin, ympyrä sulkeutui.  Kävellessäni kevättalvella Kallion puoleista rantaa opiskelemaan jälleen kerran asanoiden saloja, eteeni tarjoutui ihmeellinen näkymä: Siltavuorenpenkereellä sijaitseva Opettajankoulutuslaitos (mikä sen nimi lienee juuri nyt…) ja aivan sen alapuolella komeileva upea punatiilinen rakennus, Hima.happiness, joogan koti, josta valmistuin 2017 kesäkuussa.

Jatkan tietojen ja taitojen keräämistä: 50 tunnin yinjooga-koulutus on myös takana Leta Lavignen johdolla. Parhaillani opiskelen joogaopettajuudelle jatkoa Janne Kontalan, Emma Paukun ja Anneli Rautiaisen opastamina.