Pitkästä aikaa…

Kirjoittaminen julkisesti, itsensä esille tuominen ei ole minulle itseisarvo. Joskus se oli. Mietin tässä, miksi ylipäätäni halusin tuoda asioitani, ajatuksiani kaikkien nähtäviksi. Pitkään myönsin itselleni vain ymäripyöreitä vastauksia: haluan auttaa, haluan jakaa kokemuksiani, jos se koskettaa joitakuita samanlaisessa tilanteessa olevia, haluan purkautua, haluan jakaa asioita, joista otin selvää, työstin ja oivalsin… Sun sellaista. Nämä varmastikin ovat totta, mutta vain osa totuutta. On tullut aika myöntää ei niin imartelevia syitä ja kertoa itselleni rehellisesti, miksi oikeasti laitan tiettyjä tekstejä esille.

Kyse ei ole pelkästään kirjoittamisesta. Olen kirjoittanut aina – se on minulle tapa purkaa asioita ja olla itselleni raadollisen rehellinen tuomatta päivittäisiä tekstejäni mitenkään julki. Varsinkin elämäni kriisien aikana se on ollut osa omaa terapiaa, ja koin kirjoittamisen auttavan suunnattomasti selventämään, missä menen. Kirjoittaminen viime aikoina on harventunut, sillä en kokenut sitä niin tarpeelliseksi. Tiedän useimmiten, missä olen, mitä on tapahtumassa minussa ja miksi. Sitä ei ole tarpeen enää kirjoittaa auki. Paljon on tapahtunut…

 

Edellinen kirjoitukseni oli eräänlainen yhteenveto kipeästä suhteesta ja eroa seuranneesta pimeydestä, päätöksestäni parantua lopullisesti läheisriippuvuudesta, hyväksikäytetyksi altistumisesta ja kiltin tytön syndroomasta. Se oli tarina täydellisestä pysähtymisestä sekä matkastani pimeyden läpi. Tämä sekä edelliset kirjoitukset olivat tavallaan tutkimustuloksia. Samalla kun pysähdyin ja päätin tutustua itseeni, rupesin kohtaamaan kipujani sekä kuuntelemaan, mistä kipu kertoo, sukelsin myös psykologiaan. Huomasin pian, että psykologiasta alkoi tulla uusi addiktio: defenssi, puolustusmekanismi. Olin jo etsimässä psykoterapeutin koulutusohjelmia, eikä asiassa sinänsä ole mitään vikaa, jos sen lähtökohta on vilpitön kiinnostus alaa kohtaan. Mutta jos – ja tämä oli minun keissi – sen tekee itseterapointitarpeesta käsin… Ei hyvä minulle, ei siinä tilanteessa, jossa olin! Olin eksymässä sivupolulle matkallani olematta valmis vielä yhtään mihinkään. Matka keskiööni oli pahasti tai HYVÄSTI kesken. Onneksi tajusin tämän pian.

Toisten miellyttäminen vie pois oman itsen luota ja syö energiaa.

Se, että julkaisin edelliset blogikirjoitukset oli toki halu jakaa ajatuksia – kaikki ylempänä mainitut syyt olivat aivan totta. Mutta siinä oli muutakin. Halusin todistaa jotakin. Hioin kirjoitukset liki täydellisiksi, korjasin lukemattomia kertoja, palasin niihin ja korjasin taas, tärvelin niihin aivan liikaa aikaa. Miksi? Nyt näen, mutta kyllä tiesin myös silloin, mutten kuunnellut sitä ääntä, joka kertoi. Halusin suitsutusta ja hyväksyntää, kuinka hyvin osaan: se perfektionismi, josta halusin päästä irti, ulkopuolelta tuleva hyväksynnän metsästäminen oli siinä myös mukana. Julkaisin kirjoitukset menemään siinä toivossa, että haluamani tyypit lukevat ne. Ne ihmiset, jotka liittyivät jo taakse jääneen elämään. Yritin saada oikeutusta, janosin juuri sellaisten kommenteja, joilta en voinut saada mitään. Mutta asiat eivät mene niin kuin etukäteen päättää. Onneksi! Elämä tietää tasan tarkkaan, mitä tarvitsen ja mitä en. Minun tie kulki itseeni, syvälle sydämeeni, rehelliseen, kipuilevaan itseen.

Eheytyminen ottaa omaa aikaa.

Jätin siis ”vilpillisiä” julkaisujani. Pidin tauon kaikesta, jossa ei ollut kyse minun oman äänen kuuntelemisesta. Tai jos eksyin, tajusin, palasin ja jatkoin. Ajan myötä oivalsin, etten laske enää aikaa: ei ole merkitystä, kuinka paljon aikaa prosessi vie. Se vie niin paljon kuin vie. Vaikka koko loppuelämän. Eikä ole kysymys enää tietyistä henkilöistä. Kysymys on vain ja ainoastaan minusta itsestäni. Huomasin myös, että minut tekee onnelliseksi SALLIMINEN. Annoin itselleni luvan olla sellainen kuin olen: erehtyä, vihastua, raivota, mokata ilman, että kieriskelisin itsesäälissä ja morkistelisin. Ymmärsin vihdoin, mitä tarkoittaa ”päästää irti”, jonka kirosin niin pitkään, koska en tiennyt, miten hemmetissä se tehdään. Samalla kun rupesin sallimaan, irtipäästö hoitui itsestään. En yrittänyt olla enää kiltti hinnalla millä hyvänsä ja tekeytyä sellaiseksi, joka en ole. Jos yritän pakottaa itseäni muottiin, se purkautuu sieltä ulos voimalla ja silloin itsekontrollini pettää silmänräpäyksessä ja törky pääsee pintaan muiden osaksi. En halunnut sitä. Enkä halua enää vatvoa asioita loputtomiin, pitää kiinni asioista, jotka myrkyttävät. Nyt osaan tällaiseen varautua, tiedostan, jos yritän olla ei-minunlainen.

Kaiken kaikkiaan voin aivan rehellisesti sanoa, että olen onnellinen. Onnellisuus lopulta osoittautui todella simppeliksi asiaksi. Onnellisuuteen sisältyy koko elämä kaikkine kirjoineen, tunteineen, hyvine ja huonoine päivineen. Nukun hyvin, teen liikaa työtä ja tiedostan sen, joogaan liian vähän, rajoitan ruokavaliotani liikaa, kiroilen rumasti, pelkään välillä, en aina osaa vetää rajojani, liikaa henkisyys ärsyttää, edelleen inhoan salatin tekemistä sekä siivoamista, ikkunanpesusta puhumattakaan, en ikinä silitä, paitsi lapsia, kissoja ja itseäni, olen edelleen välillä myöhässä kaikkien tehtävien kanssa (mutten aina). Edelleen haluan välillä ulkopuolista hyväksyntää, mutta lopetin fb-tilini yksityishenkilönä, koska sain tuosta maailmasta totaalisen tarpeekseni. (Klikkaa tästä!) Haen tähän asiaan vielä hyvää tasapainoa. Minulla on sellainen kutinaa, että näkyväksi tulemiseen yrittäjänä ei tarvita somea. Somessa silloin ei ole vikaa, jos se oikeasti palvelee. Mutta jos siitä tulee addiktio, josta manipuloituu, ärsyntyy, viettää siinä liikaa aikaa eikä huomaa elämää ympärillä, haluaa voitelua haavoihin, hyväksyntää, levittelee asioitaan ja pettyy tai vihastuu, jos ei saa haluamaansa kommentia tai ymmärtää kommenteja väärin ja syyttelee siitä muita, laittelee sydämiä (olen niin onnellinen puolestasi”, ”ihana olet”, ”itse olet” – onko tuttua? jumaleissön!) vaikka on oikeasti vihreä kateudesta… Se on silloin myrkyistä pahin. Kiitos, mutta ei kiitos.

Uskollinen ystävä on kuin valo, joka ohjaa sinut kotiin.

Nyt minulla on aikaa, esimerkiksi kirjoittaa blogia, laittaa vaikka salaattia, sanoa ystävälle ”olet tärkeä” ihan suoraan, eikä facessa, ja miettiä tulevaa joogahuonettani, joka avautuu pääsiäisen jälkeen. Antaa elämän tapahtua. Mulla on aikaa rakastaa ja taas rakastaa! Elämää ja kaikkea ympärillä olevaa, tätä mun matkaa, tätä mun jokaista hetkeä!

 

ONNELLISUUS on sitä, että päästät irti kuvitelmastasi, miltä elämäsi mielestäsi kuuluisi näyttää, ja iloitset kaikesta siitä, mitä elämäsi ON.

 

 

Ihanat piirustukset ovat Charlie MacKesyn käsialaa. 

 

Kirjallisuus, josta sinulle voisi olla hyötyä:

Harris, Russ. Onnellisuusansa

Lanier, Jaron. 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt