Päiväkirja, paperinen tai virtuaali, on kasvutarina. Jokainen, joka on kirjoittanut jotakin elämänsä aikana ja säilyttänyt sen, muistaa, että nuoruuden raapustusten löytäminen saattaa nolottaa. Tai sitten ihmetellään, kuinka hieno ajatusmaailmaa meillä oli jo silloin – ehkä tämä jälkimmäinen harvemmin 😉

Jo kuukauden takainen kirjoitelma, varsinkin pohdiskeleva ja henkilökohtaisiin asioihin pureutuva sellainen, saattaa sisältää asioita, jotka ovat sen hetken tuloksia ja nyt hymyilyttävät jo hieman. Blogikirjoitusten maailmassa tämä voisi johtaa siihen, ettei kovin paljon jatkumoita ilmestyisi toisten luettaviksi ja avuksi. Haluamme kertoa ajatuksistamme, mutta samalla olemme itsemme suurimpia kriitikoita.

Olen kirjoitellut tässä vähän yli kolme viikkoa paperista päiväkirjaa, koska elämässäni tapahtui asioita, joita pystyn parhaiten käteen hyvin istuvan täytekynän sekä vihkon avulla työstämään. Käsin kirjoittaminen on mitä parhainta terapiaa minulle, mutta tein sen sellaisella vimmalla, että peukalo tulehtui ja turposi. Ilmeisesti oli asiaa… Kävi mielessä kirjoittaa avointa päiväkirjaa aiheesta, koska ajattelin, että se voisi auttaa samassa tilanteessa olevia, mutta koen, ettei se ole hyvä idea. Vaikka se olisi sisältänyt vain omia tunteita ilman vihjeitä tai nimiä, vaikka se on kuinka hienovarainen tahansa, se silti saattaa loukata. Ehkä jonain päivänä, silloin kun päiväkirjassa käsitellyt asiat laskeutuvat, saavat neutraalin säväyksen ja muistoja vain, sen pohjalla voisi julkaista sellaisen teoksen, joka tosissaan auttaa, eikä pahoita millään lailla kenkään mieltä. Siihen asti pidän sen itselleni, ja ehkäpä sen jälkeenkin. Sen näkee sitten.

Kasvetaanko siis todella? Jos kasvetaan, ajattelemmeko, että olemme joidenkin yläpuolella tai edellä? Olemme parempia kuin eräät. Koska jos sorrumme siihen, emme taida ymmärtää kasvun merkitystä. Tai jos kutsumme sitä kehitykseksi… Kehitys tarkoittaa paremmaksi muuttumista. Eikö kysymys ole siitä, että alun perin olemme kaikki täydellisiä, joka tarkoittaa sitä, että olemme juuri siinä, missä me kykenemme sillä hetkellä olemaan, emme voisi olla muualla. Joka hetki teemme parhaamme. Jopa se, joka tekee pahoja asioita, ei pysty silloin toimimaan toisin. Vaikea ymmärtää ja varsinkin hyväksyä, jos toisen tekoset satuttavat meitä. Voisiko mitenkään antaa joskus anteeksi?

Anteeksianto ei tapahdu toisen takia tai hyväksi. Se tapahtuu itseä varten. Joskus se on mahdotonta, olemme niin vihaisia, ja se on hyväksyttävä sekin. Sillä hetkellä me pystymme olemaan vain vihaisia, eikä muuta. Viha aiheuttaa häpeän tunteen, sillä opimme lapsuudessa, että pitää olla kiltti ja viha on pahasta. Varsinkin tytöille. Tunnemme vihaa silti joskus, jotkut enemmän, jotkut vähemmän ja se hävettää. Kun olemme vihaisia, emme vain pysty antamaan anteeksi, ja silloin asetutaan uhrin asemaan. Vihan kätkeminen tavalla ja toisella kuormittaa. Viha kielletään tai kohdistetaan itseen tai muihin. Meidän on opittava kanavoimaan se oikein, sillä tavalla, ettei se satuta ketään.

Anteeksiannon puute on kuormaa, jota me kannamme mukana, vaikkei toinen edes tiedä siitä mitään, niin kuin ei tiedä sitäkään, kun olemme antaneet anteeksi. Hänen ei tarvitsekaan tietää, koska anteeksianto vapauttaa MEIDÄT vihasta. Kun pyydämme anteeksi toiselta kasvokkain, eikä hän pysty antamaan ja hyväksymme sen, me vapaudumme kuormasta, mutta hän kantaa sitä edelleen. Se ei ole enää meidän asiamme.

Ehkä anteeksiannon kyky on sitä kasvamista ja kehitystä. Siinä ei voi olla edellä muita, vaan on siellä missä on. Sitä on turha kiirehdittää. Jos toinen ei anna anteeksi, hän ei vain pysty, eikä se tarkoita sitä, että me olemme parempia. Joka hetki pitää antaa anteeksi, se tekee siitä niin vaikean, mutta harjoitus tekee siinäkin asiassa mestarin.