Häpeä on suuri ja syväsukellusta vaativa aihe. Arjessa usein saatetaan kuvata jotakin tilannetta hävettäväksi, häpeää aiheuttamaksi (”Että minua hävetti!”), vaikka se on psykodynamiikaltaan enemmän noloa tai syyllisyyttä aiheuttavaa. Syyllisyys verrattuna häpeään on ”kesympi”: se kohdistuu konkreettiseen tilanteeseen, jota osataan nimetä ja halutessa korjata. Häpeä on syvä, mahdollisesti tiedostamaton, kätketty, muita lukkoja laukaiseva tunne. Häpeä koskee koko itseä, jossa halutaan korjata identiteetti pyrkimyksenä ristiriidattomuus ja kelpaaminen toiselle. Sen olemassaoloa voi olla vaikea osoittaa, sillä muut tunteet peittävät sen alleen. Tutkimusalueena häpeä on melko uusi, parisen vuosikymmentä huomiota saanut alue. Terapiassa saatettiin hoitaa pelkoa, masennusta, paniikkihäiriötä yms. ja loppujen lopuksi kysymys olikin häpeästä. Häpeä on hyvin kokonaisvaltainen tunne, jonka ensimmäiset kokemukset ovat hyvin varhaisesta lapsuudesta. Tutkimukset osoittavat, että kun vauva ei saa toivomaansa vastavuoroisuutta tutulta ja turvalliselta aikuiselta, hän alkaa reagoida: luo katseensa alas, lamaantuu tai menee levottomaksi. Häpeä voi nousta hyvin pienistäkin asioista: ilmaisusta, jonka vanhemmat tai muut, joilta toivotaan vastavuoroisuutta ja hyväksyntää ovat varomattomasti sanoneet, vähättelystä, vertailemisesta toisiin (”miksi sinä et ole kuin naapurin lapsi”), moititusta kömpelyydestä, hyväksymättömyydestä, kertaluonteisesta tapahtumasta, joka aiheuttaa häpeäntunnetta ja joka laukaisee tietyn käyttäytymismallin myöhemmin elämässä. Viime kirjoituksessa mainitsin Sampo Mannista, joka kertoi, miten hänestä on tullut työnarkomaani. Tietenkin siihen tarvittiin tietynlaista kasvuympäristöä, taustaa ja paljon toistoja siitä, kuinka iso merkitystä työllä on elämässä, mutta laukaisevana tekijänä oli kuitenkin tietty tapahtuma, pommiin nukkuminen, kun hän 14-vuotiaana paiski töitä rakennustyömaalla ja siitä saatua pilkkaa. Tapahtuma oli vahvasti tekemisessä häpeän kanssa.

Häpeän seurannaiset ovat helpommin tunnistettavissa kuin häpeä itse: punastuminen, hikoilu, lamaantuminen, vetäytyminen, puhelukko, liikapuheisuus, hyökkäys, häpeämättömyys (vastareaktioita), toisten pilkatessa tai vitsaillessa nauraminen myös itselle vaikka oikeasti sattuu, piittaamattomuus, kyynisyys. Häpeä liittyy nimenomaan vastavuoroisuuden tavoittamiseen eikä muihin epäonnistumisiin, kuten alussa mainitsin noloutta tai syyllisyyttä, jotka ovat helpommin korjattavissa. Häpeä on intensiivinen mielipaha, jota tunnetaan silloin, kun tavoiteltu ja jo toteutuneeksi luultu vastavuoroisuuspyrkimys jää toteuttamatta.

Seksuaalisuuteen liittyy valtavasti häpeäansoja. Seksuaalisuus on sellaista minuuden ydinaluetta, jonka arvo on ratkaisevasti sidoksissa siihen, millaisen vastauksen se herättää toisessa. Esimerkiksi haluttomuus aiheuttaa häpeää sekä itsessä että toisessa. Kun ihminen avautuu toiseen päin ja tarjoutuu vastaanottamaan hyväksyntää ja tarjoaa toiselle hyväksyntää, vastavoroisuuden puute tekee kipeää. Koko toiselle ilmaistu olemus osoittautuu vääräksi. Kun ihmistä torjutaan seksuaalisesti, hän tuntee itsensä koko olemuksellaan vääränlaiseksi ja täten tuntee syvää häpeää. Koko minuus kyseenalaistaan. Eikä se ole tahdon asia. Selitykset eivät siinä paljoa lohduta: teot eli lähteä hoitamaan haluttomuutta ja selvittää sen alkuperää ovat silloin ainoa vaihtoehto yrittää tulla vastaan toisen (ja oman) häpeäntunteen lievittämisessä.

Häpeä on kokonaisvaltainen tunne, joka koskee koko itseä.

Häpeä yritetään välttää ja sen välttämiseen liittyy paradoksi: kun kätken itseäni, sitä, kuka todella olen, tai luovun osasta itseäni sellaisena kuin olen, saan toisilta hyväksyntää. Ihminen pyrkii vastavuoroisuuteen, mutta (häpeän) pelko jarruttaa tätä. Jos häpeäreaktio on enemmän itseen suuntautunut (”en kelpaa mihinkään, olen surkea”), muuttuu masennukseksi, silloin kyseessä on häpeäromahdus. Jos taas suuntautuu itsen kautta toisiin, toiset eivät anna sitä (toivottua vastavuoroisuutta), mitä tarvitsen, se näyttäytyy vihana ja kyseessä häpeäraivo. Eräs häpeän välttämisen keinoista voi olla häpeämättömyys. Häpeämätön joko hylkää aidosti tärkeät toiset eikä piittaa heidän suhtautumisestaan tai sitten hän sitoutuu jopa entistä kiinteämmin heihin ja samalla toistaa röyhkeästi häpeää tuottavia tilanteita.

Pieni lapsi on riippuvainen aikuisen huolenpidosta. Jos tämä suhde ei vastaa odotuksia, jos se on jollain lailla vaillinaista tai suorastaan vahingoittavaa, lapsen on pakko suojautua jollain lailla. Se kehittää tiedostamattaan erilaisia selviytymiskeinoja, defenssejä, jotta se pysyy hengissä ja pystyy olemaan. Huoltajaan hän luottaa, vaikka kerta toisensa jälkeen joutuu tarpeissaan pettymään. Kun lapsi kasvaa, nämä selviytymiskeinot, suojamekanismit jäävät triggerpisteiksi elämään, tosin hyvin piilossa. Aikuisena me emme tarvitsisi enää näitä, mutta ne ovat siellä ja odottavat sopivia ärsykkeitä tullakseen esille. Trigerpisteitä on kaikilla. Häpeältä suojaudutaan, ja suojamekanismin laatu herättää uutta häpeää, jolta taas suojaudutaan… Tiedostamattomina ja analysoimattomina tällaiset häpeäkierteet saattavat jatkua hyvinkin pitkään ja vakiintua jopa koko elämän ikäisiksi. Todennäköisesti siis jokaisella on jokin määrä selvittämättömiä ja yhä uudelleen aktivoituvia häpeäkierteitä, mutta on myös ihmisiä, joilla ne ovat niin intensiivisiä tai niitä on niin paljon, että he elävät jatkuvasti jonkinlaisessa yleisessä häpeätilassa. Pieniä asioita pystyy helpommin huomaamaan, myöntämään ja käsittelemään, isojen kanssa joutuu tekemään kovastikin töitä. Esimerkiksi hyväksikäyttö, raiskaus aiheuttavat uhrissa valtavaa häpeäntunnetta. Olen huono, en kelpaa omana itsenäni, olen saasta. Tunteen kanssa pystyy elämään defenssiä kehittämällä: se lienee välttämätön, jotta selviytyy. Syvään häpeään liittyviä tunteita on painettu pois mielestä sielun syövereihin, tiedostamattomaan ja on itseä kovetettu. Kuka haluaa kärsiä vapaaehtoisesti muistelemalla kipua aiheuttavia asioita?

Triggerit ja lukot parisuhteessa

Joka kerta, kun aikuisena aloittaa suhteen, nämä suojamekanismit pyrkivät pinnalle. Parisuhteessa ollaan tiiviisti toisen kanssa. Uusi suhde hattaravaiheen jälkeen alkaa ärsyttää triggerpisteitämme ja ihmetellään, miksi meni taas mönkään, mikä minussa on vikana tai mikä toisessa mättää, vaikka vannottiin, ettei ikinä sellaista kuin edellinen suhde. Tai sittenkin tilattiin ja saatiin toista ääripäätä, mutta joka tapauksessa jokin alkaa mennä pieleen. Miksi? Me vedämme puoleemme ihmisiä, joilta odotamme sen vajavuuden täyttämistä, jota lapsuuden huoltajalta oli määrä saada, mutta jostain syystä jäimme jotain vailla. Tätä tiedostamatonta vajavuutta etsimme ja suhteissamme kierrämme kehää. Rakastumme joka ikinen kerta ihmiseen, joka osoittautuu jollain lailla ”vääräksi”, tekee mielestämme vääriä asioita väärällä tavalla, koska haemme jotain, mitä lapsuudessa olisi pitänyt saada. Hän ei kuitenkaan ole se, jonka pitäisi antaa sitä meille. Hänellä on oma historiansa ja täten omat lukkonsa, omat selviytymismekanisminsa. Hän ei ole vastuussa vajavuudestamme, mutta voi auttaa sen selvittämisessä. Hyvällä onnella kohtaamme ihmistä, joka on suhteellisen turvallinen, jonka kanssa pystymme tunteitamme käsittelemään, ja joka hyväksyy meitä ja kannattelee. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että lukkomme olisivat haihtuneet ilmaan. Parisuhde ei ole terapiasuhde: näitä kahta täytyy erottaa toisistaan. Hyvä olemassaoleva parisuhde vauhdittaa eheytymistä, mutta siihen täytyy molempien sitoutua.

Miten pystyy tunnelukkojaan sitten käsittelemään turvallisesti? Ensinnäkin siihen pitää tulla oma halu. Halu on tärkein avain onnistumisessa esille nousevasta pelosta huolimatta. Kun huomaa kiertävänsä kehää, hälytyskellojen pitäsi jo soida. On erittäin monta tapaa ottaa lukot niskasta kiinni. Jos on hyvä suhde alla, voi yksinkertaisesti pyytää kumppania olemaan tukena, kertoa omista peloistaan, ottaa rohkeasti puheeksi omat pimeät puolet, joista osa on varmaan tullutkin jo suhteessa esille. Kysymys ei ole kenenkään viallisuudesta, kysymys on itsensä parantamisesta toisen tuella. Voi luottaa siihen, että toinen hyväksyy. Hyviä ratkaisuja ovat itsetutkiskelu sekä terapia: pääasia, että löytää sopivat väylät ja välineet asioita käsittelemän. Kirja, ystävä, verkkokurssi, kirjoittaminen, hiljentyminen, oman äänen kuuntelu, huumori, ulkoilu: näillä pääsee jo pitkälle. Prosessia ei voi kiirehdittää, se vie aikaa, vuodesta loppuelämään, mutta harjoitus tekee mestarin ja itseensä herkistyy.

Vastapuoli voi tietysti säikähtää ja livahtaa tiehensä. Kannattaa tällöin muistaa, ettei toinen ole vastuussa meidän tuskasta. Hän ei vain kykene olemaan matkassa mukana, koska se on hänelle liian raskas tai pelottava. Hänellä on omat lukot, joiden ei ole määrä avautua vielä, jos koskaan, mutta se prosessi on hänen harteillaan. Toinen suojautuu omalla tavallaan, se ei kerro meidän arvosta yhtään mitään. Kieltämättä tuntuu silloin siltä, että meidät on hylätty jälleen, samoin kuin lapsuudessa, kun emme saaneet vastavuoroisuutta pyytäessä, ja se aiheuttaa lisää häpeää. Triggerimme saattaa olla hylätyksi tulemisen pelko, johon reagoimme suhteessa alistumalla, yritimme pitää suhteen pystyssä hinnalla millä hyvänsä, kieltämällä omia tarpeitamme. Tällainen itsen kieltäminen vaatii hintaansa, sitä ei pysty jatkamaan loputtomiin. Toinen osapuoli ei itsekään ymmärrä, miksi hän alistaa, ei kuuntele, pyytää kohtuuttomia ja kohtelee toista huonosti. Suhteessa trigerpistemme aktivoituivat: haluamme rakkautta, muttemme pysty sitä vastaanottamaan, koska olemme tottuneet ehdolliseen rakkauteen, eli omasta mielestämme meitä ei voi rakastaa oman itsemme vuoksi, eihän äiti tai isäkään niin tehnyt. Piti suoriutua jostakin, jotta saadaan huomiota ja hyväksyntää, saadaan vanhemmat tyytyväiseksi ja saadaan kehuja, muuten emme tunteneet olevamme rakastettavia. Tuttu ja turvallinen, mutta vahingollinen toimintatapa elää edelleen ja omalla toiminnalla saboitoidaan suhde.

Eheytyäksemme on tiedostettava tämä syyllistämättä itseämme, tuotava sieltä syvältä päivänvaloon syitä ja siihen saatetaan tarvita ihan oikeaa terapiaa.

Jos haluat tarkempaa tietoa aiheesta häpeä:

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00079

https://www.jotte.info/hapean-psykologiaa

http://www.tulevaisuudenystavat.fi/KP/KP-Kirja%2011-Reckhardt.pdf