Seuraavassa on päiväkirjamerkintöni tänään, jonka haluan jakaa. Luonnollisesti mietin pitkään, avaanko alla olevaa aihetta, suhteiden dynamiikkaa, oman elämän kautta, sillä siihen liittyy toinen henkilö, entinen kumppani. Vaikken käytä nimiä, silti tämä arvelutti. Luettuani paljon erosta selviytymisprosessin aikana, tulin siihen tulokseen, että on täysin oikeutettua puhua aiheesta oman kokemuksen kautta, kunhan sen tekee arvokkaasti. Toinen syy, miksi olen tähän asti sivuuttanut omaa elämääni (rivien välistä toki löytyy vihjeitä) ja kirjoitin enimmäkseen yleisistä aiheista ja niistäkin vähän on se, että suhteeseen ja eroon liittyy häpeä. Häpeä torjutuksi tulemisesta ja fyysisestä haluttomuudesta. Tämä tunne oli niin voimakas, kokonaisvaltainen, koko olemusta kyseenalaistava tunne, ettei tuntunut luonnolliselta vajota siihen syvemmälle kesken prosessin. Häpeäni on enää haalea muisto. Muut, helpommin kiinni otettavat tunteet ovat nyt vuorossa ja minusta tuntuu, että on aika avata boksi, sillä alan tulla pikku hiljaa eheäksi. Matkaa on vielä runsaasti jäljellä ja minä päätin nyt malttaa katsoa kunnolla ympärilleni. Välillä poljen paikallani, välillä rämmin suossa, välillä on pakko peruuttaa. Mutta näen jo, että matka silti etenee, vaikka rinkkani on vieläkin melkoisen painava.

Kirjoituksessa on oivalluksia koottuna, joita olen toki käsittänyt jo pitkään, mutta ehkä nyt ne alkavat kirkastua ja palaset loksahdella. Meidän mieli vastustaa asioita ja vaatii lukemattomia toistoja ennen kuin asiat alkavat mennä selkärankaan ja muuttuvat uusiksi käyttäytymismalleiksi.

Koska nukkumiseni on ollut pitkään, suunnilleen kolme-neljä vuotta, mitä sattuu, minulla on aikaa kelata asioita herättyäni esimerkiksi kello 3.45 aamuyöstä. Tämä on sekä hyvä, että huono. Tietenkin on hyvä, jos oivallan uusia juttuja, mutta auttamattomasti huono, jos lähden mielen ehdollistumien matkaan paisuttamaan asioita, jotka ovat vain mielen tuotoksia ja todennäköisesti kaukana totuudesta. Nukkumiseni jää myös aika niukaksi, joka verottaa paljon: hermoja, jaksamista, ihoa, kortisolitasoa ja paljon muuta. Ystävien ja terapeutin kanssa keskustellessa selvisi sekä jo tiedostettuja että uusiakin asioita, josta nukkumattomuuteni tai liian vähäinen uni sekä uneni laadun heikkous voi johtua. Ensimmäinen ja tärkein on stressi. Kun ajattelen sitä aikaa, jolloin neljän, viiden, kuuden tunnin yöunet alkoivat olla arkipäivää, asia korreloi täysin sen kanssa, kun aloin olla ahdistunut. Ahdistus johtui huonossa suhteessa rämpimisestä, kykenemättömyydestä tehdä päätöksiä jäämisen tai lähtemisen puolesta. Aloin oireilla monin tavoin, muun muassa unettomuudella. Olin vielä silloin melko alhaisessa mielentilassa, reagoin asioihin tiedostamattomasta käsin, enkä osannut yhdistää asioita, enkä tietenkään tiennyt, että juuri niiden kahden ihmisen, jotka me olimme silloin, keskenäinen suhdedynamiikka on tuhoisa ja suhde on vääjäämättä ajautumassa kohti rotkoa.

En tiennyt esimerkiksi, että minä todella ristiriitaisena kiintyjänä vedin puoleeni välttelevän kiintyjän ja tämä kuvio, jos ei tiedosteta, on tuomittu epäonnistumaan. Tiesin vain, että voin päivä päivältä huonommin ja olin täysin ahdingossa. Jäin suhteessani ydinasioita vaille, sellaisia, jotka tekevät suhteesta jatkamisen arvoista. Meinasin tulla hulluksi. Itsetuntoni oli pohjalukemissa.

Tannoin terapiassa minulta kysyttiin suora kysymys: miksi jäit suhteeseen noin pitkäksi aikaa? Ennen kuin annoin häpeälle taas valtaa (olen tuntenut syvää häpeää siitä, että jäin huonoon suhteeseen vuosikausiksi), aloin ääneen miettiä, että tosiaan, miksi? Odotus oli ensimmäinen esille noussut asia: joka kerta, kun vietimme aikaa yhdessä, odotin jotain, mistä kerta toisensa jälkeen jäin paitsi. Odotin toisen avautumista ja intohimoista fyysisyyttä. Sain sulkeutuneisuutta, kykenemättömyyttä puhua, etäisyyttä. Minulle viestitettiin, että nyt ei heru, mutta se ei ole minusta kiinni ja odottaisin rauhassa, toisen paranemisen myötä se tulee. Minä hölmö uskoin, ja tästä seurasi, että kiihkeästi aloin haluta parantaa toista, jotta saan, mikä minulle kuuluu. Miten toinen reagoi? Minä, läheisriippuvaisena, hyväksyntää ja rakkautta epätoivoisesti haluavana, mutta ristiriitaisena kiintyjänä, pistin omat tarpeet syrjään, jotta voin paremmin keskittyä toisen parantamiseen. Toivoin, että sen tapahduttua minäkin saan sitä, mitä toivon suhteelta. Toinen, tässä suhteessa välttelevä kiintyjä, alkoi minun parantamisyrityksiin reagoida vastustuksella. Välttelevän kiintyjän suhdedynamiikkaan kuuluu ”tule lähelle, mene pois”-leikki. Tällainen kiintyjä tarvitsee suhdetta, tarvitsee toista. Kun toinen sitten tuleekin liian lähelle, on liian tarvitsevaa välttelevän mielestä, se säikäyttää häntä, ja alkaa toisen pois työntäminen, joka voi ilmetä monin tavoin: sanallisesti (”minä en ole sitoutuva tyyppi, avioliitto on ihan tyhmää, tarvitsen paljon tilaa, anna minulle aikaa” yms.) tai kehollisesti esim. haluttomuutena tai muurin taakse menemällä (”en halua rasittaa sinua mun ongelmilla, sulla on ihan tarpeeksi omassa elämässä, minä olen varmaan niin sairas, että testosteroni on tosi alhaalla, se ei ole sinusta kiinni” yms.). Suhde ei oikein tunnu parisuhteelta, vaan enimmäkseen hoitaja-potilas suhteelta.

Ensimmäiset merkit alkoivat ilmaantua minulle jo niinkin pian kuin parin kuukauden kuluttua. Luulen, että siinä vaiheessa elämää aloin jo tajuta, mikä on minulle hyväksi ja mikä ei, silti en kuunnellut viisaan sydämeni ääntä, joka hälytteli lakkaamatta ”vähemmän kivun- periaatteella” ensin, ja kipu vain nousi nousemistaan. Keksin kaikenlaisia selityksiä ja tekosyitä, miksi tämä oli ”hyvä” suhde. Olisi tuntunut raukkamaiselta jättää toinen, kun hänen elämässä oli notko, oli ahdistunut ja tarvitsi tukea ja hellyyttä. Hellyyttä ja vieressä olemista sentään oli. Kivaa yhdessä tekemistä välillä, mutta ne olivat kumppanin omia harrastuksia, joissa roikuin mukana keksien taas tekosyitä, miksi tämä on hyvä asia minulle. Pakko olla suhteessa jotain antamisen arvoista, jos kuusi ja puoli vuotta kuljetaan yhdessä!… En vain keksinyt, mitä se oli.

Selviytymiskeinot, jotka lapsuudessa pelastivat, aikuisena rajoittavat meitä ja tuottavat kipua etenkin parisuhteessa.

Asia on loppujen lopuksi hyvin simppeli: jos suhde ei pysty antamaan meille, mitä eniten kaipaamme, se täytyy päättää. Helppoa kuin heinänteko, eikö? Huhhuh, kunpa olisikin. Nimittäin siinä on se toinen, joka lupaa, että jossain vaiheessa, sitku. Mistä kuitenkin tietää, ettei mikään muutu? Siitä, että aika kuluu, ja mikään ei todellakaan muutu vaan pahenee. Silloin jos jää, jotakin ei halua myöntää, vaikka tietää sisimmässään, että tämä on virhe. Vielä vähän, jos se toinen kuitenkin… nyt ei voi, kesä tulossa ja meillä oli aina niin kivaa tekemistä… ei ennen toisen syntymäpäivää… ensi viikolla on ystävän lapsen ristiäiset, sinne mennään ainakin yhdessä… jne jne jne. Tekosyitä löytyy. Ja on yhteistä elämää, yhteisiä ystäviä, kenties paljonkin yhteistä, jonka romahtaminen pelottaa. Ja se pettymys, ettei tämä kestänytkään. Kuulostaako tutulta? Jatkaa huonossa suhteessa pahoinvoinnista huolimatta, koska toivoo, että se alkaa kantaa, toinen tulee järkiinsä ja alkaa arvostaa, ja kyllä se vuokseni muuttuu ja sitten saan häneltä kaipaamaani. Mutta kun se toinen ei siihen pysty tai ei halua täyttää sitä rakkauden kaipuuta ja meistä tuntuu, että meidät on taas hylätty. Ihan kuin lapsuudessa.

Tätä mä vastasin terapeutilleni, kun hän kysyi, miksi olin suhteessa näin pitkään, vaikka kärsin. Tulimme siihen tulokseen, että kaipuu on peräisin lapsuudesta, jolloin minuun kohdistui ehdollista rakkautta. Kehittelin oman selviytymismekanismin, alistumisen, toisen miellyttämisen, koska sitä kautta kiltti tyttö sai hyväksyntää niiltä, joilta se täytyy saadaa lapsuudessa ilman ehtoja kasvaakseen suhteellisen tasapainoiseksi aikuiseksi. Minä sain hyväksyntää vain suoriutumalla jostakin, joka miellytti äitiäni. Hain tätä hyväksyntää joka paikasta. Sain sitä koulun parhaana oppilaana, ja maailmani romahti, kun uusi tyttö tuli luokalle ja oli yhtä hyvä kuin minä. Tulin kateelliseksi, asemaani uhattiin – mistä minä saan nyt kokea erinomaisuuden tunteen? Teininä ja nuorena sain hyväksyntää sellaisista harrastuksista, jotka oli arvostettuja, voittamalla ja ennen kaikkea pojilta ja miehiltä. Se oli kuin huumetta minulle. Halusin, että jokainen katsoo minua haluavasti ja vähintäänkin flirttailin, vähät välitin, oliko tyypillä tyttöystävä tai vaimo, kunhan saan kokea olevani parempi kuin joku toinen. Olin erittäin sekaisin ja sisimmässäni peloissani, etten kelpaakaan. Joku vie minulta sen, mitä minä en saanut vanhemmilta, enkä oppinut antamaan sitä itselleni: arvostusta ja hyväksyntää. Hain sitä itseni ulkopuolelta vääristä paikoista väärällä tavalla.

Viimeisessä suhteessani aktivoitui koko lapsuuden ja nuoruuden hylätyksi tulemisen kirjo. Minä yritän katsoa asiaa siltä kantilta, että tämä tuli siksi näin räikeästi iholle, koska minulla ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa selvittää, mistä tässä on kyse. Elämä, kohtalo, jokin halusi minun vihdoin heräävän ja paranevan. Olen siitä nyt todella onnellinen, vaikka erokipu tuntuu vielä pitkään.

Jos suhdekuviot toistavat samaa kaavaa, kannattaa pysähtyä ja kuoria sipuli kerros kerrokselta vaikka se olisikin kivulias prosessi.

Jos joku ei ole meille oikea, silloin täytyy lähteä. Kuka on sitten se oikea? Ensinnäkin me itse itselle. Se ainainen mantra, joka saa monet pyörittelemään silmiään: ensin täytyy rakastaa itseä. Mutta ei ketä tahansa itseä. Jos on ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, selviää aika hyvin vaikka terapiassa, että mikä minä-osa kaipaa sitä ehdotonta rakkautta (lue hyväksyntää). Tavallisesti lapsi- tai teini-minä tai molemmat. Jos suhdekuviot toistavat samaa kaavaa, sitten sieltä taustalta löytyy SE KAIPUU, jota vain täytyy käsitellä ja täyttää itse. Siihen täytyy päästä käsiksi. Täytyy selvittää, mistä se juontaa juurensa, muuten se sabotoi joka ikisen suhteen, jos kumppani ei ole halukas tukemaan tässä prosessissa, vaan tokaisee: ”älä ylianalysoi”. Hän ei ymmärrä, ettei haluta ylianalysoida, halutaan olla normaali ja olla tyydyttävässä suhteessa. Eikä se onnistu niin kauan, kunnes otetaan härkää sarvesta. Tämä vaatii AIKAA, koska vuosikymmeniä toistunut (suhde)malli ja kaipuu ei vain hoidu viikossa tai edes kuukaudessa. Se on lähempänä vuosi peräti kaksi. Se on monikerroksinen kuin sipuli, ja kerrokset on purettava yksi kerrallaan ja se tekee kipeää.

Minä vannon jo tässä vaiheessa, että kun tekee rehellisen diilin itsensä kanssa ja alkaa kaivautua omaa ydintä kohti, se palkitsee. Vaikken ole vielä siinä pisteessä, silti minulla on vankkumaton tunne, että kun tekee tämän matkan läpitunkemattomalta tuntuvan viidakon läpi, se vapauden riemu, mikä siitä seuraa on rajaton.

Siksi en lopeta tätä kesken ja etsin toista syliä, joka lohduttaa. Se lohduttaa ja tuntuu hyvältä, että vihdoin hyväksytään, kuten alussa aina tuntuu. Ihminen kaipaa toista vierelleen ja tuntuu, että uusi kumppani antaa, mitä kaipaa. Poikkean sivupolulle ja huomaan hienon mökin, menen sisälle ja unohdan miksi ja mihin olen matkalla, koska on niin ihana käydä vihdoin suihkussa ja levätä puhtaissa lakanoissa; siinä on niin hienot puitteet, juuri ne, mitä lopen uupunut matkailija tarvitsee. Sitten tulee ensimmäiset myrskyt ja talo alkaa huojua. Matkailija huomaa, että talo on rakennettu huonoille perustuksille. Se alkaa kaatua päälle. Matkailija saa muistutuksen siitä, että oli matkalla johonkin. Tällä tavalla minä olen toiminut kerta toisensa jälkeen. Ja se muistutus tuli kerta toisensa jälkeen. Nyt en halua poiketa mihinkään, vaikka olen väsynyt, en nuku, olen matkanteosta likainen, en aina pääse eteenpäin, en näe matkan määränpäätä ja toisinaan olen täysin epävarma, olenko menossa mihinkään. Aurinko ei pääse tiheiden oksien lomasta, silti tiedän, että aurinko ON siellä jossain. En voi jäädä viidakkoonkaan enää ja minä raivaan itseäni ulos sieltä. Välillä tuntuu, että olen aivan yksin, totuus on, etten ole. Minulla on tukijoukot ympärillä, lapsia, ystäviä, joita voin rasittaa, jos seinät meinaa kaatua päälle. Olen heistä kiitollinen.

On vain niin, että tiettyjä asioita on käytävä läpi yksin, kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestani. Kaikki tunteet, häpeä itsestään ja tapahtuneista, pelko tulevaisuudesta, katkeruus, suru, kateus, viha ovat täysin normaaleja kumppaneita tällaiselle matkalle. Ne tulevat ja menevät, jotkut tunteet pysyvät matkassa vähän sinnikkäämmin, koska ne haluavat vain tulla nähdyksi. Ne varmistavat, että noteeraan ne, etten vain paina niitä tiedostamattomaan enää. Varjot tulevat sitten sieltä esille, kun sitä vähiten odottaa, joten on paras pitää niitä näkyvillä ja tehdä niistä kavereita, jotka ovat osa itseä. Silloin ne eivät pääse yllättämään. Se ei tarkoita, että teen pahaa kenellekään tai edes sanon pahasti. (No, ehkä saatan ajatella pahasti ja jopa toivoa pahaa vihanpuuskissani 😉 ) Tunteen tunteminen on täysin sallittua, koska sitä on jo nähty, mitä tapahtuu, jos kieltää tunteen. Kukaan ei voi määritellä, mitä saan tuntea ja mitä en. Tunteita kun ei voi typistää tai kieltää. Ne tulevat kun ovat tullakseen. Mutta niiden kanssa kannattaa ystävystyä. 

Ystävieni kallisarvoiset neuvot, kun vajoaa:

”Heti kun mahdollista, ankkuroi ajatuksia tietoisemmin sinne tulevaan, minne haluat, mitä haluat. Tiedät, ettet ole hylkiö, vaikka mieli väittäisi mitä.”

Hän kirjoitti tämän vastauksena, kun eräänä päivänä olin taas täysin lamaantunut, en ollut omassa elämässä läsnä, suoritin mekaanisesti ja pakenin tekemiseen.

”Yöllä, kun heräät niin muistat vaan, että yöllä kaikki tuntuu pahemmalta ja näyttää synkemmältä kuin päivänvalossa. En tiedä, sopiiko sun tyyliin, mutta yötä helpottaakseen voi kirjoittaa itselleen voimalauseen. Kivet, tuoksut yms. kaikki hyvät energiat lähelle.” Kiitollisuuspäiväkirjaa olen kirjoittanut jo pidempään, mutta nyt on jokaisen merkinnän lopussa oma voimalause. Ja ne nousevat täysin vaivattomasti mieleeni: ”Jokainen päivä vie lähemmäs irtipäästöä. Jokainen kolhu on mahdollisuus oppia.” ”Annan asioiden tapahtua. Kaikki järjestyy kyllä.” ”Avaan sydämeni, jotta voin antaa ja ottaa vastaan.” ”Olen ihmeellinen.” ”En anna missään olosuhteissa periksi.” ”Siunaan kaikkea, mikä minulla jo on.”

Ystäväni neuvot nukkumattomuuden mahdolliseen hoitoon:

 

”Keho on happamimmillaan tuohon aikaan yöllä eli siinä mielessä loogista, että heräät silloin. Emäksisyyttä saat elimistöösi lisää – ei pelkästään ruokavaliolla vaan esim. naurulla (onko esim jotain videoita YouTubessa mitkä takuuvarmasti saa sut nauramaan?), metsässä liikkumisella tai kuohuvan kosken äärellä.”

Miksi kiinnymme kuten kiinnymme? Mistä kiintymysmallimme johtuu ja miten voit sen itse muuttaa, jos se ei ole turvallinen ja toistat sitä suhteesta toiseen eikä ole hyväksi sinulle eikä toiselle:

Vahvista sisäistä turvaa! Eevillä on aina hyviä neuvoja. Tässä sisäisen turvallisuudentunteen vahvistamista.

Todella voimaannuttava kirjoitus Kirsi Salolta. Erokipu lamaannuttaa.

Hyviä erokirjoja:

Takanen, Kimmo: Tunne sydämesi

Sussman, Rachel. A.: Erokirja

Rosenborg, Marika: Sinä selviät kyllä

Muista lukea ajatuksella ja tehdä harjoitukset, vaikkei yhtään huvittaisi. Kirjoittaminen on terapeuttista. Tässä on paljon eväitä! Näillä selviät varmasti ja huomaat, kuinka elämä tarjoaa sinulle uudestaan ja uudestaan sen kaikkein ihanimman kumppanin: sinua itseäsi. Ja sitten jossain vaiheessa löytyy joku muukin, jonka kanssa voit jakaa asioita turvallisesti ja huoletta. Hyvää matkaa!