Kävin kotimaassani, Unkarissa kahden vuoden tauon jälkeen. Tekosyynä oli luokkakokous. Lukion, parhaimman yhteisön, mihin nuorena kuuluin. Vähän oli pakko. Sekä käydä luokkakokouksessa että mennä luokioon neljätoista vuotiaana. Kyllä, pakko. Kotona ei tullut kysymykseenkään, että valitsisin toisin ja menisin ammattia opiskelemaan. Sellaisilla arvosanoilla, joita minulla oli. Eikä tullut kysymykseenkään saada toisenlaisia arvosanoja. Näin päätettiin kotona. Pienellä, koulujaan aloittavalla ihmisellä ei ole kovin monta vaihtoehtoa. Vanhempien myöhällä iällä syntyneellä ainokaisella vielä vähemmän. Kun tulee tähän maailmaan leima otsallaan: vanhempien ylpeys ja toivo, sitä kantaa kyllä aika pitkälle. Jopa kohta 54 vuotta. Jopa silloin, kun vanhemmat eivät ole enää hengissä. Siinä on minulle annettu sellaista työmaata, ettei ole ihme, että olen kiertänyt ympyrää, vaikka oikein tosissani olen yrittänyt murtautua siitä ulos.

Minun sisäiseen maailmaani alkoi tulla järjestystä ja järkeä tästä. Pitkän pitkän ajan kuluessa sekä monenlaisen yrityksen ja erehdyksen kautta. Tunne lukkosi– kirjan olen ostanut toiselle, mutta itse olinkin sen tarpeessa. Vasta sen lukemisen myötä tajusin, kuinka paljon. Olisi lyhytnäköistä väittää, että se on Se Ainoa Oikea. Aika oli oikea. Valmiudet olivat. Minäkin olisin epäillyt ensin, aikojen alusta itseensä tyytymättömänä, syväsukellusta liki koko tietoisen elämänsä aikana harrastaneena yksi ainoa, ei edes tunnetun Gurun vaan tekniikan alan kirjoittajan teos voisi työntää niin syvälle itseensä, voi pakottaa repimään itsensä pieniksi paloiksi. Tasan tarkkaan silloin, kun siihen on valmis.

Kysymys on siitä, että tämä oli minun tie. Jokin on aina jonkun tie. Sitä kun ei ikinä arvaa, mikä saa tekemään sekunnin murto-osassa päätöksen avata kirja, etsiä tieto, lähteä johonkin ja tavata joku juuri silloin, soittaa jollekin, ottaa todellakin itsensä niskasta kiinni. Sen olen oppinut ja moni tietää, että prosessia on turha kiirehdittää. Jos ei sitä tule, ei tule tässä eikä nyt. Oikeastaan maailman turhin kirjain- ja äänneyhdistelmä on  p i t ä i s i. Maailman turhin tunne on huono omatunto, menneiden asioiden murehtiminen. Näin sanoi tämä pieni saksalainen hobitin näköinen mies, jota guruksikin kutsutaan. Ja hänen lisäkseen yksi sun toinenkin. Oli minullakin sellainen tietysti. Sekä huono omatunto että guru. Olen toki koettanut monia heistä, oikein hyviäkin. Joillekin joku heistä on se ”viimeinen” yritys. Sen jälkeen monella ihmisellä on ikuinen typerä hymy kasvoillaan ja ovat hirmu onnellisia. Kunnes…  Joillekin vaikka kuinka mones, eikä sekään auta. ”Päästä irti, päästä irti…” ”Okei yritän, mutta miten helvetissä se tehdään?”

”Pisnestely” henkisillä markkinoilla on aivan samanlaista kuin sen ulkopuolellakin. Se vain on paketoitu vaaleanpunaiseen hattaraan, mala-helmet ovat sen lahjanaruna ja voimakortti on helmen alle pujottetuna. Hieno lahjapaketti. Tai sitten keksitään erivärinen pakkausmateriaali, mutta me tyhmät emme huomaa, että sekin on vain sitä samaa hattaraa. Kaikki haluaa osansa henkisestä kakusta.

Minun guru on tämä pieni hobitti, vaatimaton, ansaitsee paljon – luulisin, mutta sillä ei ole väliä, ainakaan minulle. Raha on hyvä asia ja sen pitää pyöriä. Uskomatonta, miten paljon pahaa tapahtuu ympärillämme pienten paperipalasten takia, joihin on painettu jonkun äijän tai rakennuksen kuva. Pahoinvoiva maailma huutaa voimaan paremmin ja on valmis maksamaan siitä, eikä ymmärrä, kuinka yksinkertainen asia olisi voida paremmin. Ja minä kuulun heihin. En uskalla sanoa kuuluin. En vielä. Henkinen paletti on hyvin kirjavaa. Ja kyllä, minäkin sanoin, ettei ole väliä, onko henkisen hyvinvoinnin metsästäminen trendiä  vai ei. Trendi ruokkii itse itseään. Jos jokin on muodissa, isot massat kuluttavat isoja rahoja sen saavuttamiseksi. Vaikka kuinka me yritämme selitellä, että rutkasti on parempi sellainen trendi, joka tuo hyviä asioita elämäämme kuin jokin selkeästi vahingollisempi. Henkisten markkinoiden kentällä pätevät aivan samat viidakon lait kuin markkinataloudessa ylipäätään. Pieni hobitti piti lupauksensa: halusi tehdä itsensä tarpeettomaksi ja hän teki sen ainakin minun elämässä. Mutta se ei ollut pätkääkään hänen ansiotaan. Hän ei tehnyt muuta kuin pilkkasi ja toitotti samaa asiaa monta sataa tuntia ja tuhansia kirjasivuja. Hirveän helpottavaa: minun ei tarvitse enää lähteä Intiaan.